maanantai 11. elokuuta 2014

Who cares?

Monesti ihmetellään miten jotkut ihmiset ovat niin ahdasmielisiä, että eivät voi hyväksyä kaikkia sellaisina kuin he ovat. Värjätyt hiukset, lävistykset, tatuoinnit sekä joukosta erottuvat vaatteet joutuvat usein syrjinnän kohteiksi kuten seksuaalivähemmistöjä edustavat henkilöt, kehitysvammaiset sekä kaikki ne, jotka ovat joskus saattaneet tehdä väärin ja syytökset seuraavat heitä nyt koko loppu elämänsä ajan. Mutta voisin vaikka lyödä vetoa, että kukaan ihminen, ei edes syrjitty, voisi mennä peilin eteen, katsoa itseään suoraan silmiin ja vannoa kautta kiven ja kannon ettei ole koskaan haukkunut ketään ulkonäön tai tyylin takia. Haukummeko vain kaikkea mitä emme ymmärrä? Vai niitä ihmisiä joista emme pidä? Nämä ovat niitä ikuisuuden vaivaavia kysymyksiä, joihin tuskin koskaan saamme vastausta.


Kun itse rupesin muuttamaan tyyliäni olin varautunut kunnon paskamyrskyyn, olin aivan varma että sellainen on vastassa heti kun näyttäydyn uudet vaatteet, hiukset ja meikit päälläni. Koin kuitenkin suuren hämmennyksen. Halveksuvien katseiden ja pienten kuiskailujen sekä naurahduksien lisäksi en koskaan kokenut mitään sen suurempaa. Nämä katseet, kuiskuttelut ja naurahdukset antoivat ehkä vain lisää vauhtia elämään. Puhumattakaan kaikista niistä kehuista ja positiivisista sanoista mitä sain! Halusin näyttää, että tällainen oikeasti olen, eikä se tee minusta huonompaa ihmistä.

Lähihoitaja opiskelijana ja tulevassa ammatissani tulen kohtaamaan paljon erilaisia, eri ikäisiä ja erilaisen ajatusmaailman omaavia ihmisiä. Työssäoppimisjaksolla päiväkodissa, kesätöissä vanhainkodilla ja sijaisuuksien teossa invaliidiliiton asumisyksikössä minulla on jo kokemusta. Jännitin joka ikiseen paikkaan menemistä, sillä en tiennyt miten ulkonäkööni suhtaudutaan. Erityisesti yllätyin vanhainkodissa saaduista kommenteista. Sekä työntekijät että itse vanhukset kehuivat hiukseni maasta taivaaseen ja olivat aivan haltioissaan, kuinka taitavasti ne on värjätty, samanlaisia kommentteja sain muissakin paikoissa. Olen aina kuvitellut, että vanhempaa sukupolvea olevien suhtautuminen olisi kriittisintä erilaisuutta kohtaan, mutta se ei kuitenkaan ole niin. Ehkä he ovat jo nähneet ja kokeneet niin paljon. Kun mietin omien kokemuksieni perusteella minkä ikäluokan olisi vaikeinta hyväksyä erilaisuus, en oikeasti osaisi vastata yhtään mitään. Ehkä se vain niin riippuu ihmisestä mitä kukakin hyväksyy ja mitä ei ja keneltä. Tai ehkä sen takia, ettei kukaan ole koskaan tullut sanomaan mitään suoraan, on vain niitä oudoksuvia satunnaisia katseita kaupungilla, kirjastossa, junissa ja lentokoneissa. Ehkä hekään eivät tarkoita katseillaan mitään pahaa. Kannattaako siis niihin edes kiinniittää huomiota?

Ei, ei kannata. Ainut mitä kannattaa tehdä on se, että olet juuri sen näköinen ja sellainen millainen haluat ja että sinun on itse hyvä olla. Me emmä ole täällä miellyttämässä muita. Sillä ei ole mitään merkitystä, mitä muut ajattelevat ja miksi.



Pysykää juuri tuollaisina omina  itsenänne kaikkine hyvine ja huonoine puolinenne! Aina on joku joka välittää.

-wemmu

2 kommenttia: